Minusta tuntuu usein siltä kuin olisin jäänyt kiinni menneeseen aikaan. En oikein saa otetta tästä verkottuneesta maailmasta, jossa "reality" on parasta fiktiota; jossa yksityisen ja julkisen rajat hämärtyvät. Tai ehkä kaikkikin rajat... en tiedä.

On uudenvuodenaatto. En pidä juhlista, jolloin on jotenkin virallisesti pakko olla hauskaa. Ehkä vietän illan elokuvien ja päiväkirjan (sen vanhan ja ihanan paperiversion) seurassa. Poltan kynttilöitä ja katselen lumisadetta, joka toivottavasti jatkuu iltaan asti.

Vakavasti puhuen en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi yksin olemiseen helposti liitetään ajatus tylsyydestä ja ikävyydestä. Itse olen aina viihtynyt varsin hyvin yksinkin. Tai ei, nyt en ollut täysin rehellinen. Joskus nuorempana yksinäisyydellä oli myös se ahdistava puoli. Se oli aikaa, jolloin yksin oleminen ei ollut oma valinta vaan päivästä toiseen toistuva pakko.

En enää katso taaksepäin vaan suuntaan tulevaan vuoteen avoimin mielin.