Minusta tuntuu usein siltä kuin olisin jäänyt kiinni menneeseen aikaan. En oikein saa otetta tästä verkottuneesta maailmasta, jossa "reality" on parasta fiktiota; jossa yksityisen ja julkisen rajat hämärtyvät. Tai ehkä kaikkikin rajat... en tiedä.

On uudenvuodenaatto. En pidä juhlista, jolloin on jotenkin virallisesti pakko olla hauskaa. Ehkä vietän illan elokuvien ja päiväkirjan (sen vanhan ja ihanan paperiversion) seurassa. Poltan kynttilöitä ja katselen lumisadetta, joka toivottavasti jatkuu iltaan asti.

Vakavasti puhuen en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi yksin olemiseen helposti liitetään ajatus tylsyydestä ja ikävyydestä. Itse olen aina viihtynyt varsin hyvin yksinkin. Tai ei, nyt en ollut täysin rehellinen. Joskus nuorempana yksinäisyydellä oli myös se ahdistava puoli. Se oli aikaa, jolloin yksin oleminen ei ollut oma valinta vaan päivästä toiseen toistuva pakko.

En enää katso taaksepäin vaan suuntaan tulevaan vuoteen avoimin mielin.

"Täytyy luopua, ajatella uudelleen itsensä ja muut." (CMX)

Jos yksi ihmissuhde muuttuu, muuttuvatko silloin toisetkin? Pyrkiikö silloin vaistomaisesti täyttämään sen tyhjän kohdan jollakin toisella ihmisellä? Vai yrittääkö vetää jo elämässään olevia vähän lähemmäksi, ettei se tyhjyys tuntuisi niin loputtoman tyhjältä ja surulliselta?

Vai meneekö se kuitenkin niin, ettei uskalla päästää irti toisesta ihmisestä ennen kuin aavistaa unenomaisesti, että jossain on piilemässä toinen mahdollisuus? Jossakin, odottamassa löytäjäänsä vain kädenojennuksen päässä?

Mikä siinä edes pohjimmiltaan sattuu? Kun tietää, ettei kyse kuitenkaan ole kelpaamisesta ja riittämisestä. Onko vaikeinta kuitenkin hyväksyä tietoisuus siitä, että ei ole ketään muuta, jota syyttää? Tietoisuus siitä, että on rakentanut unelmaansa tuuleen hajoavalle hiekalle tietäen mitä tekee ja uskotellen itselleen tekevänsä jotain muuta. Tietoisuus siitä, että ei ole ollut uskollinen itselleen tyytyessään johonkin vähempään kuin mitä sisimmässään kaipaa.

Kyyneleet nousevat silmiin äkillisesti, kastelevat paperit työpöydällä, hämmentävät vastaantulijaa.

Julistin vähän aikaa sitten mahtipontisesti ystävälleni, etten halua enää koskaan sitä, että joku ihminen tekee minusta näin haavoittuvan ja ei kuitenkaan ole vastaavasti valmis suojelemaan minua. Jo sanoessani sen ääneen tiesin kamppailevani väistämätöntä vastaan. En halua sulkea sisimpääni siltä kivulta ja kauneudelta, jota elämä säästelemättä lahjoittaa. Haluan kokea vahvasti koko inhimillisten tunteiden kirjon tietäen, että herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni tekevät minusta minut.

Siemailen teetä ja annan mieleni levätä hiljaisuudessa, jota ei riko muu kuin tulen rapina takassa. Tämä rauhallisuus oli yksi niistä syistä, joka sai minut aikanaan muuttamaan maalle. Nyt kun yritän taas sopeutua uudelleen elämään kaupungin laitamilla, etsin hiljaisia tiloja yhä kiihkeämmin.

Olen ehdottomasti hiljaisuuden rakastaja! Johtuneeko sitten tuosta, että useinkin kiinnostun seurueiden ja porukoiden eri tavalla hiljaisista ihmisistä. Niistä vähän pelottavista, jotka seurailevat keskustelua ja sitten sanovat sanottavansa vahvasti ja vakuuttavasti. Niistä maan hiljaisista, jotka yrittävät saada puheenvuoron, mutta eivät onnistu pääsemään suurisuisempien hölötyksen väliin. Niistä aroista, jotka lopulta uskaltavat sanoa ajatuksensa ääneen ja melkein säikähtävät tekoaan itsekin.

Usein hiljaiset ihmiset ovat parhaita kuuntelijoita ja yllättävän monesta kuoriutuu esiin aikamoinen sanailija, kun vähän raaputtaa pintaa. Ja joskus yhdessä hiljaa oleminen yhdistää sieluja enemmän kuin kauneimmat sanat.

Laitoin äsken Viikatteen levyn pyörimään toista kertaa tänään. Se on poikkeuksellista, koska kuuntelen yleensä mieluummin hiljaisuutta kuin musiikkia.

Nykyisin puhutaan paljon suvaitsevaisuudesta ja hyväksymisestä. Taidan olla pienten linjojen ihminen. Minusta monessa tilanteessa olisi ihan tarpeeksi jos jaksaisi edes sietää erilaisia asioita. Niin kuin vaikka omaa itseään näin aluksi.

Minua kuvataan usein määrätietoiseksi naiseksi! Hämmennyn tuosta kuvauksesta joka kerralla yhtä paljon. Niinkö heikkoa on ihmisten yleinen ihmistuntemus, etteivät he aisti sitä valtavaa epävarmuuden määrää, joka sisälläni asuu? Miten kiltteyden ruumiillistuma ja velvollisuudentuntoinen puurtaja voi olla määrätietoinen? Vai riittääkö se naisella määrätietoisuuden merkiksi jos yhden kerran on eri mieltä?

Hiljattain tarkastettu pro gradu –tutkielma puhuu aika lohdutonta kieltä sukupuolistereotypioiden voimasta. Nais- ja miesjohtajia arvioidaan edelleen hyvin eri tavoilla. Naisjohtajilta odotetaan enemmän perusteluja päätöksille kuin miesjohtajilta. Empaattisuus tulkitaan naisjohtajilla joko äidillisyytenä tai ylihuolehtivuutena. Miehillä se kertoo vain toverillisuudesta ja reiluudesta. Siinä missä miesjohtaja on temperamenttinen, naisjohtaja onkin ilkeä ja välinpitämätön.

Johtajinakin naisia (ja miehiä) siis luetaan kulttuuristen stereotypioiden kautta. Hankalaksi tilanteen tekee se, että tuollaisia stereotypioita ei useinkaan tiedosteta, ja siksi ne pääsevät ohjaamaan käytöstä ja ajattelua. Ne jotenkin imee itseensä lapsena ja ne juurtuvat hyvin syvään. Pidän itseäni tiedostavana ihmisenä ja ylpeilen kyvylläni tunnistaa ja nimetä omia tunteitani. Järkytyksekseni huomasin itsekin toistavani ja vahvistavani tiettyjä sukupuoliroolittuneita käytäntöjä ja heteronormatiivista asetelmaa aikoinaan nuorten parissa työskennellessäni. Miten paljon sitten niitä toistaakaan silloin jos oma ajattelu lähtee siitä, että tasa-arvo on jo saavutettu ja mitään epäkohtia ei enää ole. Hohhoijaa!

Arvostan kiltteyttä luonteenpiirteenä paljon, mutta jotenkin haluan alkaa nyt etsiä sitä määrätietoisempaa ja selkeitä rajoja vetävää puolta itsessäni! Suunnitelma on nyt selvä, arpa on heitetty. Katsotaan mitä tapahtuu!