"Täytyy luopua, ajatella uudelleen itsensä ja muut." (CMX)

Jos yksi ihmissuhde muuttuu, muuttuvatko silloin toisetkin? Pyrkiikö silloin vaistomaisesti täyttämään sen tyhjän kohdan jollakin toisella ihmisellä? Vai yrittääkö vetää jo elämässään olevia vähän lähemmäksi, ettei se tyhjyys tuntuisi niin loputtoman tyhjältä ja surulliselta?

Vai meneekö se kuitenkin niin, ettei uskalla päästää irti toisesta ihmisestä ennen kuin aavistaa unenomaisesti, että jossain on piilemässä toinen mahdollisuus? Jossakin, odottamassa löytäjäänsä vain kädenojennuksen päässä?

Mikä siinä edes pohjimmiltaan sattuu? Kun tietää, ettei kyse kuitenkaan ole kelpaamisesta ja riittämisestä. Onko vaikeinta kuitenkin hyväksyä tietoisuus siitä, että ei ole ketään muuta, jota syyttää? Tietoisuus siitä, että on rakentanut unelmaansa tuuleen hajoavalle hiekalle tietäen mitä tekee ja uskotellen itselleen tekevänsä jotain muuta. Tietoisuus siitä, että ei ole ollut uskollinen itselleen tyytyessään johonkin vähempään kuin mitä sisimmässään kaipaa.

Kyyneleet nousevat silmiin äkillisesti, kastelevat paperit työpöydällä, hämmentävät vastaantulijaa.

Julistin vähän aikaa sitten mahtipontisesti ystävälleni, etten halua enää koskaan sitä, että joku ihminen tekee minusta näin haavoittuvan ja ei kuitenkaan ole vastaavasti valmis suojelemaan minua. Jo sanoessani sen ääneen tiesin kamppailevani väistämätöntä vastaan. En halua sulkea sisimpääni siltä kivulta ja kauneudelta, jota elämä säästelemättä lahjoittaa. Haluan kokea vahvasti koko inhimillisten tunteiden kirjon tietäen, että herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni tekevät minusta minut.